Ei, naista nuorta miettii hän, mi taivu ei miehen tahtoon, joskin miehelään, mi mielellään ei sulhon syliin vaivu, on niinkuin kukka alla hangen, jään, ei liikaa uneksi, ei haavein haivu, vaan oman pitää pystyn, korskan pään, ja siten hengen viepi herttualta, tuo linnan valtiatar neitivalta.
Ei tiennyt hän, ett' yhtä ylvään naisi kuin on hän itse: nyt hän havahtui. Jos mieltä murheisen tuo lohduttaisi, mit' tässä maassa kerran tapahtui, joelta Tuonen tarun toisen saisi hän kuulla, missä kumma joutsen ui, ja kunne kerran keskeen virran jäisen upotti lempi liedon Lemminkäisen.
Hän lempi Kyllikkiä, saaren kukkaa, tää vannoi, ettei kiitäis kisoihin, mut vaati vannomaan myös sulho-rukkaa, tää että hylkäis taistot hyvätkin, ja kisat kiehtoi yhä kirjosukkaa, ja miekkaan paloi mieli sankarin; kalassa Kauko viipyi, Kylli hiljaa kuin kuudan hiipi pitkin pellon viljaa.
Hän kisaan kulki. Suuttui sulho nuori, hän murti suuta, mustaa haventaan, hän miekan vyötti, sotatielle suori ja tuli vihdoin tummaan Tuonelaan; ois siellä vieläi, ellei äiti-muori ois hoivaellut hänen haavojaan; tuost' uros uljastui, mies miestyi sorja, mut ollut enää ei hän naisen orja.»
Mun mielein tenhos tarun taika kuuma, ma vannoin maahan, kansaan kuuluvain, jonk' oli oksapuilla moinen huuma, ahoilla leikki lemmen haltiain; siit' asti ollut mun on mielituuma Turusta tehdä linna valtiain, min hovikiel' ois Lemminkäisen kieli ja hovimiel' ois Suomen honkain mieli.
AD MANES.
Kun myrsky käy, kun valtakunnat kaatuu, maan muodot taipuu tahtoon Jumalan, kun moni armas haave maaksi maatuu, tie verta tiukkuu uuden maailman, kun sydän jähmettyy, kun tunto paatuu edessä kauhun aina kasvavan, niin kaunis kulkea kuin kuutamolla on silloin kuollehien kalmistolla.
Ne nukkuu hiljaa, miehet mielen, voiman, ja vaimot, kotiliettä vaalineet, urohot aatran, hengen aateloiman, tai taiston jäyhän miekkaa mitelleet, työn jättiläiset, tuollapuolen soiman ja kiitoksen, on turhat kyyneleet: kuin menee merten taakse iltatähti, kointähtenä taas noustakseen, he lähti.
On heitä mennyt monen monta tuonne ylintä ystävää ja tuttavaa, min muistuu mieleen joka kasvonjuonne, min piirteet tuntee kaikki kansa, maa, niin monta, jonka kunto, kirkas luonne viel' elonpäiviämme kirkastaa, myös niitä, jotka kuolo vaati varhain, mut joista riemu nyt on tähtitarhain.
Nuo taatot harmaat, jotka hauta nieli, nuo maammot armaat, tulleet Tuonelaan, jos kuulis, että kumpuin näiden mieli ois kerran noussut kukkaan, kunniaan, ett' elpyin, viljeltynä viidan kieli sois Lapinmaasta saakka Laatokkaan, he tuntis, itkein tuvat tulvillensa, jo katkeavan kuolon-kahlettensa.