Mit' on tää? Taikaa vaiko unta? Säen taivaasta sinkoo keskeen kuolon yön, ma kuoron kuulen, valon oudon näen, mi tulee tuoltapuolen tähtivyön, se nousee, laji laaja nurmen-väen, se saapuu, sankar-suku tyynen työn, ja niinkuin Manan koski paasipaltain se virttä veisaa korkeampain valtain:
»Oi, pyhä vapaus synnyinmaan, mi loisti tään kansan parhaimpien sydämiin, kuin varma tie, mi pelon, vaaran poisti, kuin totuus, joka juuttui jumaliin, kuin elämä, min vaatimusta toisti he vielä kuolinvuoteellansa niin, se että säilyy sydämissä nuorten, kuin hehkuu uhriliekit helkavuorten!
Eik' enää sammu koskaan Suomenmaasta se tuli, tulkoon mikä tuulispää, kuin kuohukoonkin pohjamutain saasta, kuin heilukootkin hetken huiput nää; on paikka, miss' ei päivän kielet haasta, pyhäkkö, kunne soi ei myrskyn sää, tuo templi muiston, kerran toivon kehto, ja voiton, maineen, laulun laaker'-lehto.»
Ja minä, laulut lehtoin toisten taitain, tuon tunnen niinkuin oma kutsuis maa, soi helke hillebardein, rautapaitain, ritarit rientää, liput leimuaa, ne yli ryntää elon, kuolon aitain, ne pois kuin rautamyrsky ratsastaa, ne nousee, mennen merta, maata pitkin, Tavastit, Kurjet, Hornit, Flemingitkin.
Ah, Catharina! Enää en ma kestä, lupauksen rikon, jonka Sulle tein. Mua ällös epää, enää ällös estä! Riveihin syöksyn Suomen ritarein, lyö liekki outo Suomen sydämestä, se valtaa, tenhoo, syttää sydämein, käyn kalpaan eestä maan ja eestä Sinun! Nyt arpa lyödään Eerikin ja minun.
NIL NISI MORS.
Yö on niin pitkä, kolkko vangin koppi, mun hyvät henget kaikk' on hyljänneet. Siis tuta täytyikö mun tääkin soppi, nää nähdä kammon jylhät jyrkänteet, ett' oppisin, mit' orjanmieli oppi, ett' tunnon tuskan kuumat kyyneleet mun kastais katuvaisen poskipäitä, jok' äsken vielä vietin omien häitä?
Ei koskaan, koskaan! Surustain ma suurrun kuin tarun jätti, jonk' ol' äiti Maa. Jos murheen multaan lyöty lien, ma juurrun sen helmaan, juon sen voimaa voittoisaa. Tään alle ankaran jos kuorman kuurrun, ansaitse armoa en korkeaa, ma että synnyin kruunupääksi, että en elää voi ma elon y1peydettä.
Isomman itseään he kammitsoivat, siks keltään, koskaan pyydä anteeks en! He viedä vallan merkit multa voivat, mut henkeni on herttuallinen; he minut paikkaan tähän pahaan toivat, ma pidän aarteheni ainoon sen, min perin taatoltani uljahalta, min mulle antoi Taivaan kaikkivalta.
Ma pystypäänä käydä tahdon kautta eloni tarun, kuoloon kruunatun. Jo tiedän, mua vainotaan sen tautta— ah, Eerik, Eerik, hyvin tunnen sun! Mua valmis vartoo vainajain jo lautta, mut vaikka Kharon kohta korjaa mun ajaen airoin alhon tumman tiehen, minusta saa hän purren kokkamiehen.