Ja voittanut on epäusko, sydän särkynyt heikosti lyö, on sammunut viimeinen rusko ja pitkä on pohjolan yö.
Tule vitkaan talvinen huura yli maan, yli puun, yli veen, sada hiljaa kuoleman kuura yli urhon uinahtaneen.
PAHAT NEUVOA PITIVÄT.
—Katso! Tuossa tuttavamme!
»Väinämö, väkevä sulho!»
—Murhamies sorean siskon!
Liipaisenko? Laukaisenko?
»Tuo on kosto lapsen kosto, ei kosto partasuun urohon. Tiedän ma paremman taian.»
—Kovemman kuin kuolon loihtu?
»Luottehet lujimmat tunnen, loihdin Väinämön väkevän yön syvimmän synnyn kautta, kautta kalpean hämärän.»
—Ja mikä syvin on synty?