»Himo, hiili Ruijan rannan, tuli jäämeren takainen, kuolema kuluttavainen, elon-antava elämä, aatos, tehty ainehesta, aine, saatu aatoksesta, sota soipa, myrsky käypä, mielen ainainen ikävä.»
—Olet jo omamme, Väinö, päivän laulaja päreä, nouset maasta nostamatta, yönp' on urhona ylenet.
TURJAN TUOMIO.
Nyt sanon sanat ikuiset, kirot painan paasikirjat.
Kulo on luotu kulkemahan, kyy pitkä kähisemähän, miekka verta vuotamahan, sankari samoamahan.
Tulet, Väinämö väkevä, tuhmimmaksi tietäjistä, ajat Turjan tukkapäitä kuin ennen mielesi kuvia, ahavan ajama itse, pyörretuulen tutjuttama.
Menit maata talven kanssa,
heräjä kevähän kanssa,
Ruijan rantojen ilossa,
Lapin yössä lauhkeassa!
Kuule koskien kohina kevätvirttä soittavaisten, kuule taivahan tohina kevättuulta huokuvaisen, tunne tulvat rinnassasi, Turjan virtojen vilinä, näe nuori Pohjan neiti, tutkiva, revontulinen, hoipu, houru, maita myöten, mielipuoli, merta myöten, etsi hallaista hametta, tunne tulta jäytävätä, ijäisen ikävän hiiltä, tuulta rinnan rauhattoman!
Juokse Pohjan jäinen peura, Turjan souda sotka hyinen, poika auringon tulevi, päivän kiekko kantapäillä.