Tie ei pääty sentään, vaikk'ei nouse taivaasen. Sana, laulu lentää alaspäinkin astuen.
Kuljen kuilun pohjaan, poveen naisen naurusuun. Tieni yöhön ohjaan, jätän pirtit päivän, kuun.
Tunnu tuoll' ei hyvyys, viha vaan ja rakkaus ja intohimon syvyys, yön tuli, tumma loimotus.
MEREN KAUPUNKI.
I.
Näitkö suuren näkinkengän kerta?
Tunnet kaupungin kuin raakunkuoren, jonka halki meren henki puhuu huminalla iankaikkisella.
Kaunis on, kun kesäpäivä painuu, kauniimpi, kun syksy puita punaa, kaunein on se kaikista, kun talvi kuutamoiset kuurahunnut kutoo.
Mutta meri jäänkin alta jyskää: »Vaikka vanki, olen vapaa sentään, pinnan vaan voi halla hyytää, lämmin viel' on rintani ja sydän sula.»
Kuulee kaupunki ja kuulee kansa, nousee, suuttuu, katkoo sorron kahleet, lainehtii kuin jäänsä luonut syvyys. Meri jään on alla aatteellinen, ihanteellinen kuin itse hiisi.