II.
Mutta koska meri toimeen ryhtyy, silloin on se totinen kuin taivas, teräsharmaa hahmoltansa, synkkä niinkuin päätös, tehty syksy-yössä, taikka koston nyrkki, noussut lyömään.
Silloin kautta kaupungin se huutaa: »Valta vaan on elon riemu. Turhaa vapaus on, jos vapaa ei saa sortaa, muita hallita ja muita murtaa: silloin vasta vapaus on pyhä!»
Kuulee kaupunki ja kuulee kansa, moni miettii meren äänen mukaan, tuntee tulen suonissaan ja tekee niinkuin käskee kansain »pyhä tahto».
III.
Eipä aina aatteen maailmoissa meri viihdy; loikoo niinkuin laiska koulupoika taikka pedagogi leininlyömä auringossa, antaa päivän paistatella itseänsä, haastaa haukotellen viisautta, varmaa niinkuin Salomonin saarna:
»Miksi tehdä mitään? Kaikk' on turhuus. Surma seuraa elämää ja elo kuolemaa kuin vaihtuu vuoden-ajat. Paras paistatella ruumistansa, katsoa kuin kalalokki lentää.»
Mutta lokin myös on mieli sama, saatuansa kyllin syödä ensin, laskeuu jo vesirajaan, raukee paaden päähän istumaan ja miettii kohtaloa koidon purjepurren, joka aavalta nyt airoin palaa.
Nauraa meri, maa ja taivas. Nolo vain on soutumiesten mieli. Hiipii jäykkyys jäseniin, jo herpoo jänteet, vaikka kaulaa kastetaankin. Kohta kajutasta kuorsaus vain kuuluu;
vallitsee vain viisauden lepo.