IV.
Kerran rantaa kevät-öistä kulki nuori mies ja nainen; nurmi nousi, lehti puihin puhkes, vieno viri pyrki etäisien saarten päihin niinkuin aatos kahden autuahan.
Toisahalla terhen karkeloitsi, ihalaiset immet aallon heilui, vieri hämäräisten vetten päällä, seuloi unelmia uskollisten.
Mutta meren ensi laine lauloi: »Hetki vaan on pysyväinen. Miksi kuolevainen kuolemaa sa pelkäät? Muut' ei tarkoitusta maailmalla, muut' ei elämällä ijäisyyttä:
elää vaan. Ken eli hetken, hälle saman kertoi päiväperhon lento, minkä jumalille vuosituhat.»
Lauloi meren ensi laine. Aamun ensi rusko sattui saarten lomiin, terhen haihtui, vellamoiset veteen sukelsivat niinkuin sulkalinnut.
Mutta kaupunki ei tiennyt mitään, nukkui niinkuin suuri, suuri, tuhma, sangen tuhma holhoaja, jolta ryösti aarteen kreivi Almaviva.
V
Meri muita neuvoo mielellänsä, itseään ei ohjata se osaa, tahtoo taivahisin nousta, syöksyy syvemmäksi maata matalata, ärjyy niinkuin yksisilmä-jätti, jonka sokaisseet on vieraat viekkaat.
Kiroo julkisia jumalia:
»Miks ei luotu voima niinkuin tahto?
Miks ei tahto niinkuin mielikuva?
Miks ei riemu niinkuin rinnan-kaipuu?
Teko miks ei tehty niinkuin toivo,
ihanuus kuin ikävöimiseni?»