Rinnassansa ristiriitaisuuden tuntee, sotii, taistelee ja sortuu, jälleen nousee uuteen ottelohon.
VI.
Paistaa meren pohjaan tyynet tähdet.
Meri muuttunut on yksilöksi, miettii ijäisyyden ongelmia, kajastellen kaikki lamput taivaan, suuret, pienet, kunkin koonsa mukaan; miettii, mutta ymmärrä ei mitään.
Silloin kautta kaupungin se huokaa: »Hyv' on heijastella kaikkeutta, kun on itse kylmä, kolkko, tyyni, kaunis maata taivaan tähtein alla, jos on mieli niinkuin taivaan tähti, jok' ei tunne eikä tahdo mitään eikä mitään pyydä maailmalta.»
Harva kuulee meren huokauksen; mies vain yksinäinen kalliolla yöhön katsoo, päänsä käsiin kätkee, syöksyy syvyyteen kuin mykkä kivi.
VII.
Mutta satamassa suuri laiva kilistää jo lähtökelloansa, siell' on liike, siell' on kiire, touhu, torin poikki rattaat rämisevät, valot tuikkii, kone jyskää, joutuin rientää myöhästynyt matkustaja.
Eikä meri enää haasta mitään.
Kaupunki vain humisee. Sen kautta puhuu pateettinen ihmishenki: »Mennös laiva, mennös maailmalle, meri olkoon meidän veljestäjä, että liittyis yksilöt ja aatteet, tunteet, heimot, kansat, valtakunnat, yhdistyisi yhteistuskalliset, helpompi ois elon kuorma kantaa.»