Kohden linnaa kuninkaan käy Puma, velho vankka.
Otsalla on tietäjän kuin ukkospilvi sankka.
Nähnyt yöllä unen on hän: Tulen lieska tuli päälle kaiken Perman maan ja kultakuvat suli.
Paloi tarhat jumalten ja templit maahan kaatui.
Itse istuin kuninkaan ja kansan majat maatui.
Kuninkaalle kertomaan hän käy nyt unta tuota.
Armi on Abarman herra, unihin ei luota.
Naisten kera naljaellen hältä aika soluu niinkuin joutsen, joka Vienan virtain suilla joluu.
Puma kouran kohottaa: »Kuin sormet, jotka avaan,
Perman perhe hajoaa, jos haaveistas et havaa.»
Armi käden kaulahan vie lemmen-leikkijälleen.
»Ja kuin suukko lämpöinen ma kansan liitän jälleen.»
Puman silmät salamoi: »Kuin sylkemäni sylki putoova on Perman pää, mi hyvän neuvon hylki.»
Suuttuu suuri kuningas. Hän vihoin maata polki.
»Ja ma sullon sylkijät kuin särkyy tämä solki.»
Silloin—tietää tarina—ol' itkenynnä Puma.
Helly ei Abarman herra eikä auta Juma.