Kuuhut katsoo akkunasta: »Tuollapa on kiire vasta! Ehdit hautaan helpommalla, nukkumahan nurmen alla. Ijäisyys on kylmä käsi, taittaa tarmos, elämäsi, menet niinkuin meren laine, katoat kuin kaikki aine, kuihtuvat sun henkes heelmät, haihtuvat sun taitos teelmät, turha tääll' on työ ja taisto, varma yksin elon vaisto, varma maailmoiden rata. Valaisetko maailmata?»
»Älä luule, ylpeä yölamppu taivaan, yksin että loistat sa maan valjun vaivaan, älä luule tähti, mi tuikat talvi-yössä, olevasi ainoo, mi tääll' on valon työssä: työlamppu palaa, ihmishenki ikävöi, sähkön valta säkenöi, tunne suuri suitsuaa ja haave heljä halaa.»
Ilkkuu jääkukka ikkunalta: »Etsijä, etkö huomaa, että aivosi kehräävät jo hulluutta tuulen tuomaa? Elon riemu on ensimmäinen, toinen kuoleman pelko, turha muuta on tutkistella, sulla jos niist' ei selko. Katso, maailma kaikki nukkuu, paina itse pääsi, herää huomenna, nauti, naura, tartu elämääsi! Kerran vain ne viittovat sulle toiveet ynnä muistot, kerran vain ne kukkivat sulle hekkuman heelmäpuistot, kerran oot oman onnes loihtu, kerran vain sytyt, sammut, soihtu, kudo vaivasi kukkasiin, vaivu untesi unelmiin!»
Kas, kuin nousee miehen rinta: »Enkö eläis elämätä, koska tunnen tulisinta tahdon jännitystä tätä? Elon vaisto juuri ajaa aatteen mailla matkustajaa, että jatkuis hengen hetki, vaikka päättyy päiväretki.»
Tarttuu työhönsä mietteen mies, pyhän tahdon lies leimuaa, kukat jäiset sulaa. Seinät siirtyy, pitkät piirtyy alat aatteen lentimille. Tuonne taakse tähtisarjain laumat orhein liekkiharjain häntä kilvan kiidättävät, otavaisen olkapäitse, kärjitse Kalevan miekan; kuulee hän kummat laulut soivan, luulee hän henkensä kaikki voivan.
Näkee hän allaan
maan kuni kuoleman kartanon harmaan:
hautoja tallaa
mies ikitoivon ja aattehen armaan.
Henkensä helmeä
etsivä ei tunne elon talvisäitä.
Kuutamo kelmeä
hälle on korkean auringon häitä.
Kesä kukkii kaunehinna, luonnon lapset karkeloi, juhlii metsän laaja linna, meren kaunis kannel soi. Kera käy hän naisen nuoren lehtotietä lempeää, hehkuu huiput onnen vuoren, karkaa haave hourupää.
Huojuvi heinä, kuiskivi kukka, virkkavi viita: »Saapuvi syys, heilimme jälleen, heili ei koskaan henkesi nuori, halla min hyys.»
Laulavat liedot ilmojen aallot, armahat niinkuin nouseva koi: »On elo kaunis, kauniimpi sentään sille, ken kuoleman voittaa voi.»
Haastavi tumman Tuonelan herra, turpehen alta ankara mies, säikkyvät aallot, tummuvat metsät, sammuvi päivän lempeä lies: