»Voita ei kenkään valtoja kuolon, nuoret ja vanhat viikate lyö, kaikki ma voitan, kaikki ma korjaan, kaikki ma peitän kuin pyhä yö.»

Katso, niinkuin pilvi kaartaa taivaan kannen kirkkahan, hältä murhe mielen saartaa, tuntee kaipuun katkeran, vaipuu aatos, äsken lieto, silmä sumuun kyyneltyy, tuima pyrkii ilmi tieto, syvä niinkuin rinnan syy:

»Kesät kulkee, talvet vaihtuu. syksyt seuraa toisiaan, kerran viime hanget haihtuu, astut itse alle maan. Kukkii pääsi päällä kunnas, kulkee ihmisheimo uus. Mik' on miehen menneen lunnas, kuolleen kuolemattomuus?»

Yhä nousevi hän, ikimiettehen mies, ei lannista hänt' elon ankaran ies, ei häälytä häntä se kuoleman kuoro, hän tuntee, on hällä nyt voittajan vuoro, halu hällä on hehkuva, sammumaton, hän pyrkivi aatteensa aurinkohon, hän murtavi allensa maalliset lait, hän tuntonsa tuskille huutavi: vait! hän käy yli hellimmän armaimpansa, jo loitolle jäi koti, ystävät, kansa, nyt lempensä ruusut hän murskaksi astuu, nyt jalkansa orpojen kyynelin kastuu, hänet tyhjyys jo ympäri vyöttävi, raastaa, ei kauhua kammo, ei säiky hän saastaa, hän polvia myöten jo polkevi lokaa, kuin kukkia orjantappura-okaa, pois kaikkosi ammoin jo kauneus lauha, ovat outoja rakkaus, onni ja rauha, ei tunne hän autuutta tuokion hempeän, käsi kosketa häntä ei lapsosen lempeän, on kielletty hält' ilo kiitävän hetken, lepo hällä on päässä vain päätetyn retken, hän riemunsa raiskaa, hän haaveensa hautaa, hänen tahtonsa on vain tulta ja rautaa, kuin kuolo hän käy, kuin miekka hän murhaa, tiell' aatteensa tuon hälle kaikki on turhaa, jo allansa rauniot sortuvat ryskää, hän käy, missä pilvet ja ukkonen jyskää, hänen mielensä on kuni autio yö, min halki vain kaikkeus-aattehet lyö, sydänhaavoista itse hän vuotaa jo verta, hän tahtovi korkeimman kohdata kerta, hänen tahtonsa taivaan jo portteja ratkoo, hän teljet ne seitsemänkertaiset katkoo, hän askelin mittaa jo määrättömyyttä, käsin koskee hän kohta jo äärettömyyttä, on hällä jo kourassa kuolottomuus, sen eess' yhä ilkkuva uudin on uus, hän syöksyy, hän ryntää, hän kaatuu, hän voittaa, hänen yllänsä korkea aurinko koittaa.

Helkkyvät hopeiset kielet yllä, alla, ympärillä: »Katso, mik' ihana ihme!

Kaikki, minkä polki miesi taivas-tietä käydessänsä, nyt miehen keralla käypi.

Minkä luonnon-vastaiseksi luuli mies valon-väkevä, luonnon-myötäistä olikin.

Minkä uhmaksi jumalten uskoi mies tulen-tukeva, olikin jumalten juhla.

Minkä tahdoksi omaksi, oli tahto taivahisten, itse aurinko elämän.

Kaikessa sama on tahto, vaisto valtava, ijäinen: toivo kuolemattomuuden.