Suurimmassa, pienimmässä: elää itsensä ylitse, suojata oman-sukuista.
Tuo on luonut luomakunnan, linnut puihin laulamahan, maat, ilmat iloitsemahan.
Tehnyt valtiaat väkevät, templit, linnat, taidetarhat, askaret aren ja pyhän.
Soinut kansan kanteleissa, työssä, toimessa inehmon, leikissä suvisen luonnon.
Lasten laulut, naisten naurut, kevätvirtojen vilinät, tuota kaikki kuuluttavat.
Sama kuoro kaikkialta yhtyy äänehen inehmon, vyöryy, paisuu pauanteena.
Kuolon kanssa kamppaella, tuo on aateluus elämän, ritar-lyönti luomakunnan.»
Helkkyvät hopeiset kielet, yltä, alta, kaikkialta, toiset raikuu kultakielet, laulaa luonnon kaikkivalta: »Ei ole eloa eikä kuolemata ehdotonta. Kunkin on kuolema sikäli, mikäli hänellä mieli, kullakin on kuolottuutta, min verran vaatia osasi. Tehnet suuria tekoja, elät sä tekosi verran, nähnet kauniita unia, elät sä unesi verran, luonet laulun lentämähän, elät laulun lentimillä, väkipyörän vääntämähän, sen kera pyörit ja pysähdyt. Siittänet pojan pätöisen, elät kanssa heimon helmen, puun pyhäisen istuttanet, itse kaadut puusi kanssa, koonnet maata, mammonata, elät maassa, mammonassa, jättänet jälelle muiston, kera muistosi murenet.»