Ystäväni yksin lähti, jäin kuin kylmä taivon tähti katsomahan kulkuansa, muistamahan murhettansa.
Eikö palausta konsa? Ei, on tullut tuomionsa, lyönyt hetki, juossut hiekka, noussut kuolon kuuramiekka.
On nyt hetki suurin hällä: ostettava elämällä kutsumuksen kultamuru, itselönsä ikisuru.
Sydän kiertyy synkän miehen. Rauta iskee rautatiehen, liehuu liina, katoo juna; sammui pilven viime puna.
Nyt on tehty murhatyöni, nyt on yksinäiset yöni, nyt voin itkeä ma ilmi, mitä kestin kuivin silmin.
Hulluus varmaan suuni sulki, nyt voin huutaa tuskan julki: tahtonut en itse tätä, tein ma pakkotehtävätä!
Häll' on elo eessä, mulla takanani tuiretulla. Sulle ollut este oisin, jos ma oisin tehnyt toisin.
Myöskin inha itselleni.
Särkyköön mun sydämeni,
menköön onni sun ja minun!
Nyt on voitonseppel sinun.
Vaan jos takaisin hän palaa?
Jos hän mua muistaa salaa?
Silloin helmahansa heityn,
syöksyn syvyyteen ja peityn!