Kuunteli sitä hän lasna kodin köyhän kynnykseltä, oman äitinsä sylistä, keskeltä sinisalojen. Salot raikui, vaarat vastas, kierteli pyhäinen kaiku, sai lapsi sanelemahan: »Äiti, milloin me menemme sinne, joss' on joulukirkko?»
Virkkoi äiti: »Toisti, toisti, kun sa vartut vaaksan verran.»
Varttui lapsi vaaksan verran, vieri jo veräjän suulle, näki hän kirkkotien katoovan kaukaisehen hongikkohon, juoksi hän kohin kotia: »Olen nähnyt kirkon, kirkon!»
Kysyi äiti: »Minkä kirkon?»
»Näin minä ikkunat isoiset, harjat pilven-piirtäväiset, niitä patsahat piteli maasta asti taivahasen. Äiti, milloin me menemme sinne, joss' on joulukirkko?»
Hymyili hyväinen äiti:
»Kun saat sa paremman koltun.»
Sai poika paremman koltun, pääsi kerran kirkkohonkin, näki hän oikean tapulin, tapulissa kellot kaksi, tuli itkien kotihin, kaihomielin kartanolle: »Oma kirkkoni parempi oli huojuhongikossa. Nyt sekin on minulta mennyt.»
Eikä kohdannut enempi, ei elossa, kuolemassa eikä kuoleman takana kaukometsä-kirkkoansa.
ERÄS BERLINI-MUISTO.
Pienoinen kapakka
Charlotten-kadulla!