Kun se tiuku helisee, niin herää hengen härmä, kuudan maita kulkevi ja säihkyy unen särmä.
Puiden takaa puiden taaksi metsän linnat liukuu. Sukkamielen sauvan pääss' on timanttinen tiuku.
Kun se tiuku helisee, on mieli miekan alla, astuu ilmi aurinko ja maailmass' on Halla.
AIKA.
Asuu aamuruskon mailla kansa, jonka Jumala on Aika. Templi tehty hälle puistohon on pyhään, virran vieriväisen kaltahalle. Loitos loistaa templin kaarikatot, kauas kuuluu pappein kuorolaulu, kauemmaksi vielä maine kulkee Ajan ankarasta uskonnosta.
Aika näät ei ole kivikuva käsin tehty taikka luonnon muoto, aate ei, ei tyhjä mielihoure. Aika hirviö on julma, joka uhrit parhaat, vaikeimmat vaatii, sata miestä, miehevää ja nuorta, joka vuoden kuussa kääntyvässä. Siit' on idän maassa itku, parku, paino raskas rintaluita painaa.
Mutta näin ne laulaa templin papit käyden kuutamossa hiljaisessa: »Suuri, suuri, ankara on Aika! Maailmoiden mahtaja sa olet, kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu, kun sa henkäiset, niin hirret hajoo, vaan kun sinä jalan maahan poljet, jää ei ykskään eloon elävistä.»
Tarun kertoi mulle templin pappi kerran aurinkoisen alas mennen, yössä yksinänsä koskein kuohun pyhän virran pyörtehiltä soiden. Tuuli lepäsi ja lehto. Kaukaa kimalteli Himalayan huiput. Väkevästi loisti vanhan silmä, kun hän tarinansa kumman kertoi.
* * * * *
Kääntyi kuu ja tuli uhrin tunti. Yksi erällänsä nuoret tuodaan, silmin sidotuin ja käsin. Uksi avataan ja jälleen suljetahan. Hälle ei se enää koskaan aukee.