Liene kuullut ei hän kysymystä. Vaiti istui hän ja vaiti minä. Tähdet syttyi taivahalle, syttyi iäis-aatteet ihmissydämissä, ja ma kuulin koskein kuorolaulun pyhän virran pyörtehiltä soivan: »Suuri, suuri, ankara on Aika. Maailmoiden mahtaja sa olet, kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu, kun sa henkäiset, niin hirret hajoo, pysyväinen vain on pyhä virta, iäinen vain ihmishengen kaipuu.»
IMATRAN TARINA.
Tuo Imatra, immyt sorja, oli kaunehin neitoja Karjalan maan. Tuo Ontrei, pajarin orja, tais laulaa ja kannelta kaiuttaa.
Hän rakasti Karjalan kukkaa.
Salot laajat soi, koska lauloi hän.
Mut Karjalan kansa rukka
suri sorrossa isännän ilkeän.
Kuka kansan kohlitun kostaa?
Oli Ontrei mies sotakelpo tuo.
Hän Karjalan laululla nostaa!
Iloks impensä vain hän lauluja luo.
Tuo virkkavi Imatra impi:
»Maan eestä laula, mut mulle ei.»—
»Sa mulle oot kallihimpi»,—
näin saneli Ontrei ja suukon vei.
»Teit kyllin jo lauluja mulle, maan ympäri olen ma maineikas.» »Vasta kyllin on lauluja sulle, runo tehty kun on joka kutristas.»
Mitä moiselle immyt taisi?
Hän leikkasi kutrinsa kultaiset,
»Katsos, poikani kaunokaisin,
mulle vieläkö laulat ja maalle et?»
Mut Ontrei, Imatran orja, hän lausui koskien kanneltaan: »Olet mulle ain yhtä sorja, sun sulojas laulan, en suruja maan.»
Mikä Imatra immelle työksi?
Kas, pajarin valta se kasvoi vain.
Hän kosken kuohuihin syöksi.
Ne hänestä kaikuvan nimensä sai.