Mut Ontrei, Imatran orja,
hän istui rannalle kuohuvan vuon:
»Tule kuolema, lapsesi korjaa!
Mut ensin ma lauluni parhaan luon.»
Hän koski kantelon kieliin.
Soi sävelet kuin sodan myrsky nyt.
Ne Karjalan miesten mieliin
kävi kuin Ukon vasamat kärjistetyt.
Ja Karjalan kansa nousi.
Taru tuo on tunnettu teille kai?
Teräs välkähti, viuhahti jousi.
Jo pajari haljakan verisen sai.
Mut suur' oli pajarin suku.
Kautta korpien kostoa huudetaan.
Ja sotalaumojen luku
yli samosi kaunihin Karjalan maan.
Jo vapaushaavehet haipui,
verivirrat peltoja purppuroi.
Moni vaipui, moni myös taipui.
»Mut mikä on soitto, mi yhäti soi?»
Kävi sortajat soittoa kohti. Soi sävelet kuin sodan myrsky. »Ken vapautta viel' laulaa tohti, kun taittui jo tappara viimeinen?»
Oli Ontrei Imatran orja, hän istui rannalla kuohuvan veen. Hän lauloi: »on sota sorja, kun kuollahan mieheen viimeiseen.
Mut sorjempi on sota sille, ken kaipaa maan päällä kalleimpaa. Hän Tuonelan tanhuville käy niinkun sankari kotiin saa.»
Ja sortajat soittajan näki.
Tuon kohtalo kauan ei viipynyt.
Ne lyhyen tuomion teki.
Nuoli vihainen jousesta viuhahti nyt.
Se oli laulajan surma.
Hän suistui koskehen kuohuvaan.
Mut katso! Kantelon hurma
yhä saloja Karjalan kaiuttaa.