KANKURI.
Eukko harmaata kangasta kutoo.
Ulkona syys-sade synkkänä putoo.
Hän kutonut on sitä lapsesta saakka. Sitä kutoi äiti ja äidinkin äiti ja kutoneet on sitä kaikki naiset niin kauas kuin seudun tään väki muistaa. Hän kutonut on sitä lapsesta saakka. Nai, sai lapsia, lapset kasvoi, naivat ja jällehen lapsia saivat, halla vei viljan, karhu kaasi lehmän tai tuli poltti pirtin. Ja sama on tarina kaikkien muiden niin kauas kuin seudun tään väki muistaa.
Eukko harmaata kangasta kutoo.
Kulkijan poskelle kyynel putoo.
VARTIOLTA.
Kaadu metsä niinkuin kaski, seiso jalka niinkuin seinä!
Muuten mielesi lahovi.
Näin minä tuulispään tulevan yli korven, latvat taipui, puun-tyvet tanahan jäivät, kaikki kaatui paikallensa.
Noin on mieleni minunkin.
Ken on pantu paimeneksi, kaitkoon karjan kaunihisti, kuka viljan viskimeksi, olkoon hällä oma risti, mutta kelle kyntö suotiin, tehköön työtä vanhaan muotiin.