Noin se lauleli salossa yön on vahti yksinäinen, lauloi tahtonsa teräksi, oman mielen miehuudeksi, korpi kolkosti humisi, huoahteli metsä märkä.
Ja hän tunsi tuskan, kammon, ja hän lauloi uudellensa:
Voima täss' ei paljon auta, usko auttaa enemmän. Tehköön, kell' on eessä hauta, tilin kanssa elämän. Yksin seison Suomen suossa, laulun valtaa vartioin, itse synnin syvän vuossa immen kuvaa ihannoin.
En ma tiedä, koska kuolen. Totta toinen jatkaa työn. Tuolla puolen riemun, huolen seison, laulan sekä lyön. Aseitani muutin, mutta aatteitain en milloinkaan. Jos ma kaadun, kaatunutta veikot silloin suojelkaa!
TAHTOISIN NÄHDÄ MA KARTAGON NAISEN.
Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen, naisen, mi kassansa kaunokaisen uhriksi isienmaallensa kantoi, miehensä jousen jänteeksi antoi, silloin kuin maa oli vaarassa,—milloin Kartagon naisen ma nähdä saan?
Ja nähdä ma tahtoisin Sveitsin miehen, sen, joka peittyi peitsien tiehen, vaimoa muistaen, muistaen lastaan, syöksyi sortajan piikkejä vastaan, silloin kuin horjui vapaus Sveitsin,— milloin sen miehen ma nähdä saan?
Tahtoisin nähdä ma lapset ne buurein, leirissä, päällä kaupungin muurein, liekissä, tulessa, leikkivän sotaa, kylvävän ympäri kuoleman otaa, silloin kuin tuvat on tuhkana,—milloin leirien lapset ne nähdä ma saan?
LAPIN KESÄ.
Lapissa kaikki kukkii nopeasti, maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin. Tuot' olen aatellut ma useasti, kun katson kansan tämän vaiheisin.