Mik' ei kadehtinut ruhtinatar rakkauttani ylpeätä? Mikä nainen ylhäinen ei huollut oisi vuoksi mun vuotehein? Lahjat suuret oli sulla, jotka kaikki hurmasi naisten mielet: lahjat laulun sekä tiedon maine, kansakuntien kuuluisuus.»
Lukee suuri Suomen piispa. Aukee uksi, astuvi kammiohon vaimo vanha, harmaa hahmoltansa, puku birgitta-nunnan on; ja hän kaniikkihin katseen heittää, joka viipyvi kynnyksellä, ja hän kuiskaa tuskin kuuluvasti: »Tahdon itseni ripittää.»
Poistuu kaniikki. Mut vaimo vanha polvistuu kivipermannolle, ovensuuhun, suvi-illan hämyyn; piispa häntä ei huomaakaan, jatkaa lukemistaan, vaikka ammoin on jo sammunut päivän soihtu, vaikka erota ei vanha silmä enää merkkejä kirjojen.
Outo hälle ei näät taru tämä; monet istunut pitkät puhteet sen on ääress' Suomen suuri piispa, monet valvonut vaivan yöt, koska löivät omantunnon tuskat, koska mielessä muistot nousi rikoksesta nuoruutensa päiväin, helmasynnistä rakkauden.
II.
Kerran kukka Suomen aateliston, suuri, mahtava Maunu Tavast, hengen jättiläinen, Herran urho, mies, min on elo moitteeton, jonka tuntee ajan parhaat, kuulu kesken Europan tiedemiesten, tehnyt tuo on Abaelardin synnin, hänet hurmannut Heloise.
Miehuutensa kukkulalla seisoi silloin mahtava Maunu Tavast, katsoi silmä pitkät pilvenrannat, aatos mittasi kaukomaat, tehnyt matkan oli Pragiin, siellä saanut maisteri-arvon, kuullut Hussin saarnat, lukenut myös kirjat uskon sankarin Wyckliffen.
Kaikki häntä kutsui kauas täältä, enin työ elon suuren, runsaan, mielessänsä monet aatteet hehkui, laaja löi sydän rinnassaan, tahtoi hänkin tehdä valkeutta, nostaa nukkuvat omattunnot, tunsi voiman kuolla roviolla taikka hallita maailmaa.
Tuonne, tuonne, missä henget säihkyi, missä taisteli miehet, tahdot, kussa kuulut opin ahjot suitsui, Ranskaan, Roomaan ja Espanjaan, sinne paloi Suomen miehen mieli, kera urhojen kilpasille, maihin, missä päivä lämmin paistoi, kukki kultuuri, ihmisyys.
Silloin syvään huokas Suomen honka, muistui korkeat kuuset mieleen, palasi hän kaukomatkaltansa koissa käymähän isäinsä, käymään Hämeen Kiialassa, mistä lähtenyt oli suuri suku, viipymähän luona veljen armaan, Hauhon huikean tuomarin.