ja kirkosta saarnoja kuullessaan ja kuullen tahtoa taivaan, miten katuva Edenin ilohon käy, mut paatunut helvetin vaivaan;
ja nähdessään, miten ihmisyys katuvieriä kerjäten kulki, mut vääryys välkkyvin vaunuin vaan niin pöyhkänä ajeli julki;
niin silloin myrskyä toivoi se, ett' ukkosen jumala nostais ja tulehen kirkot ja linnat löis ja varkahat, konnat kostais.
Mut taivahan rantoja tarkastain se tornissa välkkyä sai vaan— toki kerran pimeä pilvi nous ja yöhön kaarsi taivaan.
Vihur' vingahti, salama ylpeä lens, jo pauhasi ilman pieli, myös silloin huipusta tornin tuon löi tuiskien tulinen kieli.
Se tahtoi taivahan liekit nuo alas kurjahan maahan johtaa, kuin henki hehkua, kaupungin yli tuomiontähtenä hohtaa.
Mut viisas on kaupungin järjestys! Näät tornista maata kohti teräslanka läksi, mi kirkon taa alas kaivohon salamat johti,
Ja ukkonen pauhasi, leimusi yö, tuul' ulvoi kahlehetonna, tuli sininen huipusta tornin löi— mut rauhassa nukkui konna!
TALVEN TAIKA.
Vitkaan, vitkaan päivät harmaat kangastuvat kuolon yöstä, haaveet haihtuneet on armaat, riemu rientää yksin työstä; poiss' on elon päivänpuoli, eessä pitkä leipähuoli, arkitointen askartelu; lomaan joku laulun lelu.