—Lienet luotu lempo sitten, pahan periaate. Seis! On kaikkein pyhimmällä sentään esivaate, jok' ei aukee auringolle. Jos sen riistät … roviolle!
»Usein polo poltettiin ma, siroitettiin tuhka, kasvoi tuosta kaunis vilja, uljahampi uhka, syttyi maailmalle sota, sorja hehkui hengen ota.»
—Mutta kirkko? Yhteiskunta? Oman onnes haaveet? »Menkööt kaikki kappaleiksi, kadotkoon kuin aaveet! Murran, mik' ei totta kestä, maailmasta, sydämestä.»
*
Henki! Moni kuuluis kyllä rohkeahan rotuus, jos ois tarmo ilmituoda aina tosin totuus, minkä tietää tunto, tahto, vaikka pettää elon vahto.
Epä-usko, tiedon alku, tietäjän on voima. Turhaan häntä hälyyttävät, kiitos sekä soima. Etsii mahdit maankin alta epäilyksen kaikkivalta.
SININEN TULI.
Oli kerran pikkuinen kaupunki ja kaupungiss' oli kirkko, mut huipussa kirkon tornin tuon oli kirkas, kiiltävä nirkko.
Kun päivä paistoi ja sää oli sees, se auringon sätehet toisti ja yli sen pikkusen kaupungin se armontähtenä loisti.
Mut torninhuipusta nähdessään toritouhut ja rahvahat raa'at ja konnien koukut ja ilkiötyöt sekä kauppien väärät vaa'at;