Tuskin yhtä onnellinen lie nyt laulu, loihtu. Mutta kauas, kaikkialle samoo hengen soihtu, tutkii meren, maan ja taivaan, sinkoo tuonen tuiman laivaan.
Mahtavin on maailmoista ihmisrinta itse; syvin luonnon syntysana kulkee sydämitse; oman sielun onkaloihin tietäjän on matka noihin.
Sija siell' on sallimuksen; kehrää neiet harmaat meille illat ilottomat taikka aamut armaat, milloin lemmen kultakielet, milloin raskaat rautamielet.
*
Järkkymättä jäätä, yötä yksin astuu järki; usein uutta rakenteli, useammin särki; monet kauniit mielikuvat haihtui niinkuin tuulentuvat.
—Miksi riennät? Kunne kuljet? Etkö lepää, Henki? »Halu mull' on mennä halki vaaran vaskisenki, elon etsin arvoitusta, kunnes aukee multa musta.»
—Mik' on hyöty etsimisen? Siirtää ethän saata tähtösiä taivaankannen etkä merta, maata; kulkee elon, kuolon valta, vaikka tullet tuonelalta.
»Tulen toin ma ihmisille, itse tuli olen, lentoon olen luotu, poltan, urat uudet polen, hyödytän vai vahingoitan, sama mulle, kun ma voitan.»
—Tuo on oppi vaarallinen, hajoittava harha. Tarkasti on aidattava tiedon yrttitarha, ettei kansa kuulis tätä villitystä hirveätä!
»Monet tehtiin muurit mulle, pantiin pakkopaidat, katkoin kaikki orjan kahleet, kaasin teljet, aidat, kuljin, vapaa niinkuin tuuli, missä kaikki kansa kuuli.»