Itkeä mun pitäis itseäni, sentään entistä aikaa halaan, katua mun tulis kauhistusta, sentään toivotan takaisin. Ken mun päästää kuolon kahlehista? Kristus ei mua kuule enää. Huokaan riemujani rauenneita enkä autuutta sieluni.
Kaikki päivät rakkautemme pyhän nyt mun mieleeni kangastuvat, kaikki paikat, kussa lankesimme, hetki hekkuman jokainen, kaikki, kaikki uudellensa elän, vuoteessain edes saa en rauhaa, silloin tällöin liike vaistomainen ilmoittaa ikävöimisen.»
Lukee Suomen suuri piispa. Vastaa silloin nais-ääni helähtävä ovensuusta, hämärästä illan, kautta valkean kesä-yön; jatkaa siitä, mihin loppui luku, vaimo saapunut salaa äsken, nousee paatiselta permannolta, hunnun heittävi kasvoiltaan.
»Sua tottelin ma, Maunu Tavast, vaihdoin vaatteeni nunnan pukuun, tein sen näyttääkseni, että olit herra ruumiini, sieluni. Vaihtunut ei vaatteen kanssa mieli, säilyi syntinen sydämeni, tässä seison, kurjempi kuin ennen, mutta muistoissa autuas.
Luoja laupias sen tietää, sulta muuta etsinyt en ma ole kuin sua itseäsi yksin: sua pyysin, en sinun omaasi. Halannut en huomenlahjaa sulta enkä liittoa vihkilemmen, sua yksin ikävöitsin, itkin, en sun arvoas, kunniaas.
Vaikka keisari, maailman herra, ois mun vaatinut vaimoksensa, morsiuskammioonsa vienyt minut, mulle tarjonnut valtikan, ja ma ollut oisin keisarinna, kansakuntien kumartama, ihanampi, ijäisempi mulle oli olla sun porttosi.»
Ylös syöksee Suomen suuri piispa, vait on korkea Anna Lepaa; singahtavat aamuruskon siivet, hämy mennyt on lyhyen yön. Päivä nuori taivaanrannan takaa kultaa Kuusiston muurit, tornit, torahtavat torvet kartanolla, saapuu oppinut Olavi.
JÄÄKITEITÄ.
HENKI.
Puuttui kolme tietäjältä syvää syntysanaa. Etsi, matkas maat ja meret, uhmas itse manaa; saip' on valmihiksi pursi, joka aavat aallot mursi.