Kuin leijona kohta hän karjahtaa:
»Hyvä saalis, haa!
Tulit kanssani kamppaelulle.
Väkivaltaani nousitko vastahan?
Sua varoitan!
Olen turmion tuoja ma sulle.
Kai tiesit, kun saavuit sa taistelohon:
väkevämmän on
ens isku, se kuuluu mulle!»
Käpälänsä hän nostaa jo hirmuisen, toki eelle sen uron ehtivi raikuva rauta, tuli tutkaimesta sen leimuaa, pedon tavoittaa, ei enää voima sen auta, alas kuiluun jo vierii sen pärskyvä pää; näin päättyvi tää, oli Horna hirviön hauta.
Ah, ei! Pian hahmossa huikean pukin puskevan se sankarin kimppuun täyttää, on leveä, luiseva otsa sen kuin tuhmuuden, kaikk' iskut se kestävän näyttää, se sokkona eespäin ryntää kuin yhä voimistuin, se sarvea kymmentä käyttää.
Päin häntä on voimaton Bellerophon: hepo pelvoton toki tuohonkin keinon tiesi: hän taapäin kääntyy ja potkaisee, peto parkaisee— hän sai, mitä pukki siesi! »Hyvin potkaistu!» huutaa Bellerophon, »sun kunnia on; hepo taisi, mit' tainnut ei miesi».
Mut muodossa käärmeen kähisevän pedon kuulee hän jo purskuvan kuoloa, turmaa, kuin kaikki henget nyt häijyyden ois suussa sen, kuin kaikki ne suitsuis surmaa; toki peljästy tuosta ei Bellerophon, hän voitokas on, hänet taistelon touhu jo hurmaa.
Hän laulavi: »Viihtynyt milloinkaan en päällä maan niin hyvin kuin keskellä vimman; kun näin minä vastaani kiiltävän vihan viiltävän, tulet tuikkivat kiron ja kimman, taas sain minä sieluni nuoruuden, sydänsuoruuden ja urhouden uhmaavimman.»
Ja poikki hän hakkaa käärmeen pään; mut myrkkyään kyy ehti jo kyllin valaa: uron eessä nyt nainen on suloinen, uros huomaa sen, hän naista jo lempii salaa, hänet hurmaa jo muhkeat muodot nuo, joit' tarjoo tuo— sydän hällä ja pää jo palaa.
KIUSAUS.
Ja nainen virkkavi naurusuin: »Minun nimeni soipa on Phryne. Kuten huomaat silmin sa huikaistuin, olen sorjempi Sophrosyne; olen aistien hurma ja armaus. elon pimeän valtoja vastaan, kun painavi päivien harmaus, yö, kuolema liioin lastaan.
Olen vaistojen virta ja välke veen, olen viettien vienous hellä; mitä haavoitti taisto, sen terveeks teen ma hetkien hempeydellä. Olen tuokio kiitävän tunnelman, kisan kultaisen kirjava perho, kuin morsiushuntu ma huiskahdan, olen ijäisen ilmiöverho.