Mies katsovi häntä miettien: tuo lie siis liekkiä rakkauden, sen kaikuja kultakantelen, mi kätkevi kuolottomuuden? Sävelsoiton tuon jos särkisin, salat ehkä ilmi ma saisinkin joit' etsin haavehin hehkuvin ma äyräiltä ikuisuuden.
Hän vastaa: »Ah, kaunis kassapää! Khimairako noin sua säikyttää? Tyyn' ollos! Hän tantereelle jää, hänen hurmeensa pilviin purskaa. Mut muista, kun saapuvaks mun näät, sull' eessä on itsellä Hymen ja häät, on lemmen leimut ja myrskysäät, jotk' onnesi lauhan murskaa!»
Tuo helkähti itku impyen kuin joiku kuolevan joutsenen, kuin sointu särkyvän soittimen tai kilven, mi saanut on vamman: »Äl' lähde Khimairan kiistahan! Sua liioin, raukka, ma rakastan, saat ruumiini kainon, kukkivan ja sieluni kukkivamman.»
Jo pilvehen peittyy kalvas kuu, hääruusut poskien ruskottuu, käsi kättä kohtaa ja suuta suu, pyhä hetki on Hymenin taian! Niin kuolematonten kuoro soi: »Se lempi, min Salliman tahto loi vain tähtien heimona heiliä voi, ei lie se liljoja Gaian.»
Ja tahdosta valtojen taivaisten nyt rannalle neien rakkauden nous virpi korkea viisauden ja kauneuden hyveen kainon; ken siitä oksan otti hän löys keinot kestää elämän, löys lohdut sydämen kärsivän sai sielulleen tasapainon.
KHIMAIRA.
Sill' aikaa sankari karkaa pois, kuin jäljissä ois koko kauhujen kansa vankka, hän ratsuin vaahtisin ratsastaa, vaka vaappuvi maa, tult' iskevi ilma sankka, ja vaikka hän piukoo pilvihin, lyö kuitenkin hänt' tuntonsa raippa rankka.
Jo eessänsä aukee Hornan suu, hepo kauhistuu: »Nyt, ystävä, mielesi malta! Ketä kerran tuimivi tunnon syy, hän synkistyy, niin säännyt on Salliman valta; vaikk' koituisit Tuonelan tuomarin luo, ei rauhaa suo tää rankaisun ankaran alta.»
Mut hurjana huutaa Bellerophon: »Kenen kohtalo on näin kytkenyt kiinni Khimairaan, jos hän sitä välttää, hän väärään käy, polun päätä ei näy, hän hoippuvi harhaan ja hairaan, mut jos pedon voittaa, hän toipua voi taas toiseksi, oi, saa terveeksi sielunsa sairaan.»
Hän syöksevi Hornan kuiluhun, pedon kohtaa, kun tää nälkäänsä ärjyen yöhön on lähdössä saalista samoamaan yli metsän ja maan, joka-yöllisehen tuhotyöhön; hänen katseensa kiiluu, kuin hämmästynyt hepomieheen nyt se ampautuu asevyöhön.