Ma horjuin, ma hoipuin ma vuosin verta— mua sydämen kohtaan hän satutti kerta.
Ma katsahdin silloin sen toisen puoleen, min hukkuneheksi jo luulin huoleen.
Mut hän, min vuoksi sodan sodin ma ylvään, mua katseli lailla vain marmoripylvään.
Ei säälinyt, hellinyt äänin helein, ei kiittänyt ilmehin eikä elein.
Vaan riisui kahlehet kaulaltansa ja haastoi ja hymyi: »Se vain oli ansa!»
NEIEN SURMA.
Ei Sophrosyne nyt enempää voi itseänsä pidättää, hän kaislain kätköstä syöksähtää, on hulluksi tulla aivan; hän tarttuvi kätehen sulhaisen, tätä silmihin katsoo rukoillen, näin virkkavi halki kyynelten nyt vankina surun ja vaivan:
»Äl' lähde Khimairan kiistahan, sua vaikka, raukka, ma rakastan se tahto on taaton ankaran, ei koskaan, koskaan minun! Jos hirviön voittais voimasi, se oisi suurin onneni, mut murhe mulla ois suurempi, jos surma kohtais sinun.»
Ja syvään huokaa synkkä mies, jota paatinen painaa jumalten ies, mut rinnassa liekki lemmen lies vain taruja, taistoja varten: »Pois luotani, immyt puhtoinen, sua että erheessä surmais en, en syöksyisi syyhyn uutehen ja valtahan Raivotarten!»
Tuo vastaa neitsyt valkea, kuin kuoleman kukka kalpea, kuin vainaja syytön, soutava päin ijäisyyden rantaa: »Mun onneni moinen kuolo ois, en siks sun luotasi lähde pois, mut ettet multa sa kuolla vois, voit mulle sa surman antaa.»