Salin toisella puolla oli alttaani avoin, kuunpaisteinen, hohtava hopean tavoin.
Nojas pylvästä vasten siell' impi norja, mut kahlehdittu, kuin ois hän orja.
Ma huusin: »Varro!
Sun vapahdan varmaan.»
Niin kaulassa tunsin
kuin kädet ma armaan.
Ne irroitin, astuin jo askelen, kaksi— jalan johonkin tunsin ma takertuvaksi.
Ma katsoin: mun polvia halasi jokin naisrinnoin, mut linnun kynsin ja nokin.
Vedin miekkani. Silloin hän huus kuin hurja: »Kas, naisen tappaa tuo urho kurja!»
Ma suutuin, ma tartuin nyt hänehen kourin. Hän kuiski: »Sua ijäti halaan ja hourin.»
Löin maahan hänet, ylös kimpos hän jälleen— kai aamuun asti me painimme tälleen.
Mut vieläkin rintansa untuvaiset kun muistan, ma unhotan kaikki naiset.
Hänet vihdoin voitin!
Hän kirkuen läksi.
Mut itsekin käynyt
olin kelmeäksi.