Sisäsuojasta jostain tuon lumotun linnan kuin soittoa kuulin, kuin tarua rinnan.
Joku kärsi siellä, joku siellä suri, niin nyyhke mun poveni puhki puri.
Kuin leimaus lensin ma ääntä kohti! Kuu kylmä permannon paasiin hohti.
Ylt' ympäri aukeni autiot huoneet; oli kuin ois vainajat varjoja luoneet.
Kuin kuoleman mahtien maassa kulin … niin vihdoin ma salihin tummaan tulin.
Pysähdyin, seisoin: sen kynnyksellä soi ääni, kuin kannel se helisi hellä:
»En outo ma lie olen ihanimpasi, kuva kuoloton omasta sielustasi!
Miks viivyt, mies? Sua kyllin jo varroin, sua murhein muistin ja haavehin harroin.
Minut vapahda vallasta hirviön, joka mun muotoni tahraa kuin saasta ja loka!»
Ma kuuntelin, katsoin, ma käänsin pääni, nyt huomasin, mistä se humisi ääni.