Polyhymnia urhouden uskoa laulaa: »Ei maan päällä kahletta, pilvissä paulaa, mitä katkoa voisi ei kauneuden kaipuu, kuin Okeanos, joka nousee ja vaipuu; kuin ylpeä, purppura- purjeinen laiva, niin aaltoja kyntävi sankarin vaiva, veet valtavat, lyijyiset lyö emäpuuta, karit karttaa hän, seuraten päivää ja kuuta, ja vaikk' yli kannenkin karkaa jo vahto, on valkama varma kuin ruorissa tahto.
Ja kuin vähä tähti, mi välkkyvi yössä, on yksilö maailman tuskassa, työssä, hän rientää, hän ryntää, hän sammuu, hän haihtuu, ei Henki, mi maailman mahdiksi vaihtuu, ei parhain, mi etsijän askelet johti, pyhin ei, jota astui ja pyrki hän kohti, vaan kuin valojuova käy kannella taivaan, niin jälkensä jää iki ihmisten vaivaan, jumaloit' yhä juhlien, suuruutta siittäin, viel' uhmassa taivahan valtoja kiittäin.
Näin urhon, mi miekkaa ja kannelta kantain kuin aurinko nous yli maailmanrantain, mi lens yli paikan ja piirin ja rajan, kuin lempi, kuin leimaus, ahtahan ajan, hän, ääretön, rientäjä riemua vailla, hän, määrätön, uhmaaja ukkosen lailla, joka näytti, min ihminen maan päällä mahtoi, maan alla ja taivaalla, koska hän tahtoi: hän suur' oli erheissä, sankari töissä, nyt tähtenä kiitää hän kaikkeuden öissä.
Ma seppeltä hältä, maan lapselta, anoin— Se tähtien tarhoista poimi! ma sanoin; hänet nähdä mä tahdoin taivaalla kerta, niin totta kuin hän oli sankarin verta, niin totta kuin häntä ma rakastin, raukka; minut säikytti äsken jo orhinsa laukka, ei enää, hän vaikk' ijät kiitäisi tälleen, ei konsana koituisi maan päälle jälleen, hän on mun, hän on mun, minun lempeni vuoksi hän läksi, hän poistui, ei palaa mun luoksi!»
Polyhymnia urhouden uskoa laulaa; hänt' itkien, säälien siskonsa kaulaa, sanan lohtua montai on Melpomenella, vain tanhunsa tenho on Terpsikhorella, sen hurmalla siskon hän huolta nyt lientää; mut laulu, mi taivahan rantoja rientää, vie tähtihin outoihin viestiä uutta, miten kaipasi kuoleva kuolottomuutta, kuink' kuolottomalle hän lempensä antoi ja kuink' iki-immyt kaihonsa kantoi.
MOIRAT.
Mut päältä pilvein
Olympon vallat jo katsoo miestä,
mi uhmin, ilvein
näin välttää tahtovi taivaan iestä;
Zeus kulmakarvoin
jo yhteen uurtuvin uhkaa turmaa,
ja turhaa harvoin
Apollon jousi jo joikuu surmaa.
Hän katsoo, kysyy:
»Tuon maahan ammunko uskalikon?»
Zeus vaiti pysyy.
Hän nähnyt on monen haaksirikon.
Mut tää on uutta:
ei koskaan etsinyt lapsi ajan
noin ikuisuutta.
Mi miel' on ratsun ja ratsastajan?
Mut korvissansa
nyt Moirain synkkien laulun kuulee
Olympon kansa;
sen ensin kuoroksi kuolon luulee.
Se on niin loitto,
niin himmee kuin Manan manner ankee,
miss' aamunkoitto
ei koskaan nouse, ei ilta lankee.
Vaan virsi varttuu,
se soi kuin värttinä suuri vääntyis,
se kasvaa, karttuu,
kuin langat harmajat laulain ääntyis;
jo hyytää harmaus
Olympon kukkivan onnen kummut,
maan tummuu armaus,
inehmoin kuolevat unten ummut.