Näin Moirat: »Meidän
on valta, voima ja voitto täällä
yli kaikkein teidän
maailman lasten, maan alla, päällä,
niin ihmisien,
vaikk' olkoot tahtonsa kuinka ylväät,
kuin jumalien:
Olympon kerran myös kaatuu pylväät.
Ei kestä mikään.
On loppu sillä, mill' alkuhetki;
käy ijäst' ikään
maailmain kiitävä kiertoretki.
Sukukunnat kulkee,
taivaiset seuraavat Sallimustaan,
kunis kaikki sulkee
yö, unho, kuolema kuiluun mustaan.
Mut mahti meill' on
tuo kautta kuolonkin kuiluin iki:
ken elonteill' on
ijäistä pyrkinyt, päässyt liki,
hän saa, mit' tahtoi,
saa ijäisyyksien ihanuutta,
mink' ottaa mahtoi
hän hetkein kullasta kuolottuutta.
Me sääli emme:
tuon urhon, ken ikitähtiin lähti,
me tuomitsemme
ikuiseen kiertoon, kuin ois hän tähti,
ei enää vaivaan,
vaan tunteen järjenkin tuollepuolen,
valomerkiks taivaan,
yl' ihmisriemun ja ihmishuolen.
Sinis orhiansa
siell' ohjatkoon, kunis kuulu elää
Olympon kansa
ja ihmisheimojen harput helää;
sinis nähkööt sieltä
hänet oudot maat, suvut myöhäis-ajan,
kunis ihmismieltä
tiet tenhoo taivahan-ratsastajan.
Hän kiitäköhön
kuin kylmyys siellä, kuin talven taika:
hän liitäköhön
ain eemmäs, että ei paikka, aika
hänt' enää estä
tajusta viisauden taivahaisen:
ei kukaan kestä
ken hylkää Maan-elon kukkivaisen.»
Soi laulu Moirain,
kuin Tuoni tuima, kuin hauta harmaa,
kuin Hadeen koirain
sois haukku, saalista vartoin varmaa;
sen kautta saavat
salat julmat julki, sen kauhuin kuulee
avaruudet aavat;
vilu viima Kosmoksen yöstä tuulee.