Hiljaist' oli kuin haudassa. Vain hengityksen kuuli.
Surissut ei sääsken siipi, tuntunut ei tuuli.
Asumaton avaruus kuin meri huokas alla.
Pelvon, vavistuksen henki kulki kukkulalla.
Anja-rouva nauraa koki: »Tutkikaamme, tokko vielä ompi elossa tuo hiitten suku sokko.»
Lausui, kolme kertaa löi hän vuorta kepakolla.
Toinen nauroi: »Hiidet nuo myös taitaa kuurot olla.
Täytyy heitä herättää.» Oli jyrkänteellä paasi.
Alas vuorta vyörymään mies voimakas sen kaasi.
Vieri paasi pauhaten, jo Hiiden väki kuuli, koko vaara kumisi, sen ukkoseksi luuli.
Kuului kalske kalpojen, nous jättein kansakunta.
Anja-rouvan poski oli valkeampi lunta.
»Menkäämme!» hän virkahti ja vienolla liikkehellä tarttui käteen kumppalin. Se ään' oli arka, hellä.
Se ääni pyysi, rukoili: »Vie minut, nosta, kanna kauvas metsän siimekseen, pois taakse taivaan rannan.
Ma unhoitusta halajan, sen yksin saan ma sulta.»
Taideniekan sydämessä säihkyi tuhat tulta.