Astuu esiin siskot sekä äiti harmaahapsi.
Silloin usein taideniekka itkee niinkuin lapsi.
Enkelin kuva emolla oli kuolinvuoteen päällä.
On kuin valkosiivet sen nyt vielä leyhyis täällä.
Välistä sen äänikin ihan selvään helähtääpi.
Silloin usein taideniekka työssään hätkähtääpi,
näkee kasvot Lumikin ja jatkaa taasen työtään. Mutta neiti Lumikilla kieli käypi myötään.
Hänell' on kyllin kertomista pienestä porostansa, iloistaan ja suruistaan ja rakkaasta taatostansa.
Sitten vielä taitelee hän paljon tarinoita tyttäristä kuninkaan ja peikkosatuja noita,
joista hiukset pystyyn käy ja karmii selkäpiitä. Piennä hänen mummonsa oli paljon puhunut niitä.
Koskaan ollut Lumikilla ei kuulijaa näin hyvää, joka sanoo aina »jaa» ja katselee niin syvään,
syvään syömen pohjahan, ett' aivan kaikki aukee rinnan ukset arimmat ja neitilinnat raukee.
Huomaa sen hän itsekin ja äkkiä vaikeneepi nähdessään, miten taideniekka hiljaa hymyileepi.