»Hyi, te minua pidätte yhä varmaan piennä lassa vaikk' olen täysikasvanut ja käynyt kosimassa
on jo minua opettaja kylän kiertokoulun.» Silloin herää aatteistansa taideniekka joulun.
»En minä teille hymyile, vaan hymyilen ma muulle,
Luojan taivaalle, tähdille ja päivälle ja kuulle.
Kaikki, kaikki niin kaunihilta nyt silmähäni näyttää, rintani riemu, hartaus sekä rukoukset täyttää.»
Mutta Lumikin mieli yhä on epäilyksen vanki.
»Tekö rukoilette, te, joka kiellätte Jumalanki?»
»Kuka on sitä sanonut? Ei suinkaan isä?»—. »Ei, vaan tytöt kauppamiehen, joilta tietoni kaikki veivaan.»
»Jumalahan uskon ma, min äänen joka hetki kuulen sydämessäni ja kuulen kuiskehetki.
Ja ma häntä rukoilen, hän että mun valistaisi, että mun silmäni kauneuden kaiken nähdä saisi,
maassa, meressä, ilmassa ja ihmissydämissä, saisin kaiken kuvaella väreissä välkkyvissä.»
Taideniekka vaikeni. Lumikki hiljaa kuuli, monta sanaa ymmärsi, mut monta myös vei tuuli,