Lakkaa, lakkaa, Anja kulta! Anna soiton seistä, että mun silmäni sulkeuu elon pettävän harhateistä.»
Kukaan häntä ei kuuntele. Yhä hurjemmin soitto soipi.
Anja-rouva, se ange-rinta, niin kauniisti karkeloipi.
Vaan mikä suhina ulkona? Mikä kajastus seinillä loistaa?
Kauhun vallassa tanssivieraat katsoo toinen toistaan.
Hetken on haudan hiljaisuus. Kukin kohta jo sanan löytää.
»Tuless' on ruukki, me palamme. Pois!» Luo ovien kaikki töytää.
Ovet on ulkoa teljetyt. Hyvä Jumala! Murhaa! Murhaa!
Mieletönnä he telkimiä rynkyttävät turhaan.
Kuolema selvä edessä on, ei kukaan kuulu apuun.
Silloin tikapuita myöten miesi ylös kapuu,
ikkunan irti ruhjaisee ja saliin astahtaapi. Anja-rouvan ange-rinnan sylihinsä saapi,
karhuntaljaan käärivi, kuin pyssynluoti hävii. Ei ole kenkään kertonunna, kuinka muiden kävi.
Mutta orhi valjahiss' oli tikapuiden alla, katosi metsään huurtehiseen vauhdilla vaahtoisalla.