»Päivällä vaan on hopeat ja kullat vaan on kuilla.
Eihän se ole kuin aamun koitto mun orhini vemmelpuilla,
orhini yksi-öisen tään, jolla yhden yön ma ajan. Siihen, missä se seisahtuupi, teen minä sinulle majan.»
Silloin Anja silmät sulki, Anja ange-vöinen, tuntui kuin hän ollut ois vaan lapsi yksi-öinen.
Poiss' oli tunteet tuskapäät ja sydän, mi pahaksi paatui.
Samalla hepo henkäsikin ja kuolleena maahan kaatui.
Päivä kohosi korkealle, paistoi suuriin mehtiin.
Alle kuusen kukkalatvan havumaja tehtiin.
KUUDESTOISTA LAULU.
Yhden yön he nukkuivat ja nukkuivatpa kaksi, kolmantena Anjan mieli kävi jo ankeaksi.
Sellainen se ihmisluonto aina olla taitaa.
Tuli hänelle ikävä taas omia kotimaitaan.
Havuvuoteelta nousi hän ja ulos majasta hiipi.
Juoksi, joutui. Oksapuut hänen hapsiansa riipi.
Risut repi helmoja ja kannot kaasi jalkaa.
Tähtösiä avuksensa anella hän alkaa.