»Oi, sa Tähti, Luojan luoma, anna kengät mulle, että ma ehjänä joutuisin kotimaalleni siunatulle.»
Antoi Tähti kengät hälle. Keveämmin hän juoksi.
Kuolla oli nälkähän. Tuli hyvien ihmisten luoksi.
Koputti tupien oville: »Oi, ihmiset armahtakaa!
Aukaiskaa, hyvät ihmiset, mua kuolema ajaa takaa.»
Aukaisi ihmiset ovensa ja antoivat hälle ruokaa.
Kysyivät, ken oli hän. »Oi ihmiset anteeks suokaa!
Ehdi en teille kertomaan, mun täytyy juosta, juosta, siksi kuin näen ma kohoavan suuren vuoren suosta.»
Kevät joutui, hanget suli, puihin puhkesi lehti,
Vihdoin alle Kivesvaaran Anja raukka ehti.
Nousi suosta suuri kulju Hiiden kirkon lailla.
Siinä vasta hän huomasi, ett' oli hän kotimailla.
Tapasi paimenpoikasen ja kysyi patruunata.
Poika häntä katseli kuin unissa kulkijata.
Tuli hän ruukin paikalle; oli poissa rakennus oiva: pari sammalpaatta vain ja nurmi vihannoiva.
Lehmät kävi laitumella, missä ennen sipsi silkkikenkä-mamselit ja helmat hienot hipsi.