Miss' oli ennen huvimaja, siinä nyt heinälato, missä kukkia kasvoi, siitä nyt perunan saatiin sato.
Haihtunut kuin höyhen oli Kives-ruukin taru.
Kansa kulki körteissä ja maa oli kylmä, karu.
Anjan rintaa ahdisti. Hän tapasi ihmisiä.
Kaikk' oli outoja hänelle, ei yhtään ystäviä.
Kyseli paljon hän ruukista ja ruukin mylläristä, taideniekasta suuresta ja pienestä Lumikista.
Kukaan hänt' ei ymmärtänyt. Yksi vanha muori virkkoi: »Noista kerrottiin, kun minä olin nuori.»
Katkerasti silloin itki armas Anja rukka.
Yksin jäänyt maailmahan onko orvonkukka?
Itkien hän astui alas virran vieremälle.
Rannan tyynen peili näytti vanhan vaimon hälle.
Hapsi oli harmennut ja poski käynyt ryppyyn.
Hältä, joka eilen vielä halunnut ois hyppyyn!
Silloin hiljaa hymyeli Anja-rouva ynnä äkkäsi vasta, että oli onnen hän elänynnä.
Purot kaikki pulputtivat, tuoksui kuusten kerkät, raikui linnun lauleloista rantalehdot herkät.