Astui pitkin metsätietä Anja-rouva sorja, kastehelmet karisi ja notkui varsi norja.
Tuli hän virran vieremälle, katsoi veden pintaan, näki kuvan kaunokaisen, nousi riemu rintaan.
Kaunis oli Anja-rouva, muita kaunihimpi, nainen naitu mieleltään, mut muodoltaan kuin impi.
Kaksi huulta punaista kuin marjat alas paistoi.
Voipa miestä miekkoista, ken niiltä suukon maistoi!
Silmät suuret, ruskeat kuin metsälammen laine, jossa uinuu ulpukat. Mut varo, kulkevainen!
Rimpi viekas pettävi. Äl' astu lammen rantaan!
Povessansa kuolemata sammal kaunis kantaa.
Kyllikseen kun katsellut hän oli virran kuvaa, hyvillä mielin hymyvää, kuin omena punastuvaa,
hetkeksi hän heloposkin kasvot käsiin peitti. Aukasi aamunuttunsa ja hapset hajan heitti.
Kohta Aino-neitinä hän aaltoloihin astui.
Värjyi iho valkea, kun jalka kaunis kastui.
Souti sotka järveä ja joutsen meren rantaa.
Soreammin virran aallot Anja-rouvan kantaa.