Oi, te aallot onnelliset, päivän liedot lapset!
Lumpehina lainehilla läikkyy Anjan hapset.
Liian kaunis lie hän ollut Ahti-ukon nähdä, vaiko aikoi tihutyön tää kerrassansa tehdä,
tuost' ei tiedä tarina. Mut aalto Anjan ryösti, vaahtokuplana kiidätti ja virran saareen syösti.
Siinä astui Anja-rouva rannan hietikolla, päivä päältä hellitti ja hyvä olikin olla.
Pärskyi koski kahden puolin. Saari oli puuton.
Kuinkapa nyt maihin päästä? Turvaksi tuli huuto.
Huuti kerran huikahutti neljällä äänellänsä.
Kosken kuohut kahden puolin viskoi vyöryjänsä.
Huuti toisen, kolmannenki pahemmin jo parkas, rantalehdot raikahti ja kaiku kauvas karkas.
Virkkoi viisas mylläri: »Käy poika, katso, kuka virran niskassa huutavi kuin hampahissa hukan!»
Kävi poika katsomahan, kiiruhusti juoksi, kiiruhummin vielä palas takaisin taaton luoksi.
»Jaakko, miksi kasvosi on kalpeammat kuuta?
Noh, mikä hätä? Etkö saa sa enää auki suuta?»