»Isä, isä, hätä on, niin pistää sydän-alaan, suonet kaikki tuless' on ja päänkin pohja palaa.
Näin ma itse Vellamon, hän hapsiansa harjaa päällä kuohun korkeimman, kaiten vetten karjaa!»
»Ja jos nähnyt Vellamon sa olet, poika parka, silloin tuli turmasi, tok' ällös olko arka!
Käydään tuota katsomahan, mittyinen on herja.»
Käytiin, nähtiin Vellamo, mi kaitsi vetten karjaa.
»Houkka, houritko vai onko järjessäsi vikaa?
Talon rouva itse on se, apuhun nyt pikaa!»
Juoksi, joutui mylläri, jo venehessä souti virran vievän saarehen, pois Anja-rouvan nouti.
Mutta poika mielessänsä mietti monta kertaa:
Näin ma itse Vellamon! Miks muuten niin mun verta
kuvat kummat kuohuttaa ja otsasuonet ouruu? Kului vuodet, väitettiin, ett' oli hän hiukan houru.
KOLMAS LAULU.
Jaakko kasvoi kuitenkin kuin korpikuusi nuori, verevä ja varteva ja vankka niinkuin vuori.