Nyyhki vaimo voivuksissa: »Viel' en menoon usko miehen, varmaan soissa soiluvissa tarttui ruoste raudan tiehen. Vielä elää kuulu kulta, vihertää kuin latva virven. Itketätte ilmi multa, kunne johti jäljet hirven.»
Näytetähän Vornan vyöhyt kera puukon helapäisen. »Kussa paistoi kuudan-yöhyt poikki virran vieriväisen, siinä kaatui kaunis vuona Tuonen virven vihannoiden, kuolon kukkiessa luona, Manan lasten laulun soiden.»
»Ja jos Manan lapset lauloi, laulakohot maahan munki, ja jos kuolo kullan kauloi, löydän sulhon surmatunki, tulen, tunnen metsät sankat, kussa kukkii kuolon niini, väännän sieltä vaulat vankat, nidon niillä kullan kiini.»
HURTAN KOSKENLASKU.
Kuuluu jälleen kosken pauhu, kierretähän lehtosaari, näkyy niemen takaa sauhu, kohoo kaunis taivaan kaari. Hurtta nauraa höröttelee— kosken nielu purtta kiistää— niinkuin kirkkoon köröttelee; silloin rantaan venhot viistää.
Selittävi saattoväki: »Nouse, mahti, maihin tässä! Kov' on eessä koprumäki, siinä Lempo leikkimässä. Purren poikki niemen viemme, niin myös veivät taatot ennen, taas on väljä väylätiemme meidän Lieksan vettä mennen.»
Hurtta alla hurstiteltan taskumatistansa maistaa, heittää taakse kypärheltan, silmät hurjat päässä paistaa, partaan pullon kaula peittyy; katsahtavi matkan menoon, maiskahuttaa huulta, heittyy ylpeästi selkäkenoon:
»Kun lie koski Lemmon luoma. Lemmon lentoneuvot saamme, kun lie laskematta uoma, ensi kerran laskekaamme! Tulkoon, mikä tulkohonkin, tähän juutun niinkuin jurtta; akkoja jos urhot onkin, paikaltaan ei liiku Hurtta.»
Seisoo, miettii miesi parat, aatkeloivat ankarasti. Eivät oisi urhot arat, vaan on liian kallis lasti: »Hukkuis meiltä saatettava, sota tuosta tulla voisi, eessä meillä mestuulava taikka hirttonuora oisi.»
Mutta Hurtan muoto muuttuu, kaartuu kulmat synkät vakoon, ja hän ärjyy ja hän suuttuu: »Kun ma käsken, toteltakoon! Ensi kerran elämässä pakko munko myötä antaa? Nähdään, ken on herra tässä, kuka meistä kontin kantaa!»