Kuiskuttavi miesten kuulla Mikko huovi, Hurtan seura. Hurtta itse tuhtopuulla puuskuttaa kuin jalopeura. Hetki vakava on varsin. Vaan jo hymyy karjalaiset, vastaa vanhat puheenparsin, naureksivat nuorempaiset.
Tuokio! Ja metsä liikkuu, aukee kuvat oudot, somat, immet kuusten alla kiikkuu, niinkuin luonto, alastomat; luonteleivat luokse venhon, varpaat valkohiekkaan piirtyy; niinkuin nostamalla tenhon teloillansa pursi siirtyy.
Vait on Hurtta hurmiossa. Onko taikaa, onko unta? Vai tää lie se lehto, jossa leikkii lemmen valtakunta? Lähtenytkö metsän kansa panemaan on urhon paulat, vaiko astui aalloistansa vellamoiset vaahtikaulat?
Väikkyy hurman, turman kuvat: veikistäikse vöitten vanteet, käsivarret pingoittuvat, nousee, notkuu nuoret lanteet; paistaa auringossa iho, välähtelee koivun kuori, puiden takaa kosken kiho sekä vihryt rantavuori.
Tunne hurja Hurtan täyttää, hartaus ja mielihaave, kohottavan kättä näyttää, tuijottaa kuin metsä-aave, tanssii soihdut silmän eessä.— Silloin lehtoon immet lymyy. Taas on venho virran veessä; Mikko hyvillänsä hymyy.
ISÄ JA POIKA.
Hyvin pappi liekin liehtoi, kulon kulkemahan laski, pauloihinsa parhaat kiehtoi, kaatui tuosta kaunis kaski; liehtoi myöskin Hurtta julma, sekä kansan sorto, hätä; näinpä kohta kulon huima kulki pitkin pitäjätä.
Ensin Yrjö Sormu yhtyy rovastihin rohkeahan, toimen, tarmon miesi, ryhtyy samaa tulta liehtomahan; syttyy Tuomas Turuinenki, Sykkö, Tikka, Viklo, Jukko, voittaa tulen tuiman henki, yhtyy tuumaan Mantsin ukko.
Mutta seisoo niinkuin vuori Nevalainen virtaa vastaan, tyyn' on, kylmä miehen kuori, sydän sykkää ainoastaan. Kohoo kesken liekkilammen niinkuin honka suuri suolla, seisoo lailla rautatammen esivallan vanhan puolla.
Mutta ukko suree. Huolta hälle suurta poika tuopi: saa ei enää sanaa tuolta, tuskin vastauksen suopi. Päivät yrmy, yöt on poissa, viipyy aamunkoittoon asti, toimittaa hän työnsä koissa, nekin varsin vaikeasti.