Sattuu joskus huomenella, tapaavat he toinen toisen kotipellon pientarella, auetessa aurinkoisen. Kimmahda ei kielten lukko; kauan syrjään katsotahan. »Mistä tulet?» kysyy ukko. Vastaa poika: »Tulenpahan.»
Taikka saapuu viesti saloon:
»Taas on Hurtta tehnyt pillan.»
Tulee Nevalankin taloon.
Huokaa ukko suussa illan:
»Milloin saa hän tuomionsa?
Milloin ajat parannevat?
Eipä taida ennen, konsa
kuivuu tämän talon nevat.»
Välkähtävät silmät Juhon: »Ei se oikeus aina voita, eikä jälkeen turman, tuhon aina onnen päivä koita! Yöhön tarpeen yön on rotu, viekas, synkkä, tuima tähän. Mies on mennyt, ken ei totu pimeässä näkemähän.»
Kuulee ukko kummastellen:
Outoa on pojan kieli.
Mistä sanat saakin? Kellen
haastaa? Vai lie puolimieli?
Tyyntyy vihdoin tuosta, töitä
Hurtan hiljaksensa suree.
Mutta yksin, pitkin öitä
Juho hammastansa puree.
Niinpä ukko Nevalainen naapurihin kerran läksi. Naapurissa nuori nainen kävi varsin kieleväksi. Haastelevi niitä, näitä, sattuu vihdoin sanomahan: »Noh, kai kohta Juhon häitä Nevalassa hankitahan?»
Ukko epäluuloisesti kysyjähän katseen viskaa. Nainen silmän karsaan kesti keinutellen nuorta niskaa. »Vai ei vielä aivan? Taitaa olla juttu juoksemassa. Tuon ma tiedän, papin paitaa kudotahan Sormulassa.»
Ukko nousi, läksi. Tiesi nyt hän, kusta kulki uho, mistä sanat otti miesi, millä teillä juoksi Juho, Koskee isään poian hukka. Mykkyys korpitaloon koituu. Mutta Nevalaisen tukka hiljallensa hopeoituu.
IRJA.
Istuu impi kangaspuissa, käämi kääntyy, pirta piukoo, vaan on immen mieli muissa, aatos kaukomailla siukoo. Kutooko hän maalle rauhaa vaiko sotaa, viel' ei tiedä, mutta onnea ei lauhaa Sormun sorja tyttö siedä.
Ylpeä on Sormun Irja, tulikukka, suolla soihtu, kiehtova kuin noidan kirja, väkevä kuin velhon loihtu; silmät tutkivat ja syvät, varsi suora niinkuin salko, huulet niinkuin marjat hyvät, suu kuin hiirenherneen palko.