Saapuu maiden, merten takaa sulhot suuret orhin, laivoin, tyttö rukkasia jakaa; ottaa jonkun kihlat vaivoin, viikon pitää, sitten hylkää. Tuost' on huoli äidin oman: »Saa et koskaan kunnon ylkää.» »Niinpä saanen kunnottoman.»
Neittä Neva nuori lempii, Sipon poika, siisti, rehti. Mutta tyttö torjuu, empii, lepattaa kuin haavanlehti: tänään hälle hymyilevi, luokse luontuu, suuta antaa, huomenna jo lymyilevi, päänsä korkealla kantaa.
Mielellänsä immen isä tahtois tytön suostumahan: saadaan uusi, oiva lisä kansan pyhään asiahan. Nevalaisten neuvon kieltä kuulee koko korven kansa, vaan jos poik' on meidän mieltä, tuo hän muutkin muassansa.
Istuu impi kangaspuissa, käämi kääntyy, pirta piukoo, vaan on immen mieli muissa, aatos kaukomailla siukoo. Kutooko hän maalle rauhaa vaiko sotaa, viel' ei tiedä, mutta veri nuori pauhaa eikä tyttö tyyntä siedä.
Seisoivat he kesä-yössä kerran aitan portahalla; uivat laaksot utuvyössä, välkkyi järvet vaarain alla; pohjan taivas puna-kelta veti juovat vienot vesiin, toisen taivaan rantehelta kulki kuuhut valju esiin.
Tuli henki keskikesän niinkuin tuoksu kypsän marjan, paahde muurahaisten pesän, taikka savunsiinto karjan, astui ahon päivälaitaa, kylpi päällä poimulehden, nousi pitkin pellon aitaa, siinä kuperkeikan tehden.
Haihtui, kun nuoret näki, karkeloitsi kartanolla. Metsän puussa mykkä käki malttanut ei vaiti olla, kukahti jo kerran, kaksi, niinkuin ollut oisi kevät, kohta varttui varmemmaksi, kullat, helmet helisevät.
Mutta Juho vaiti pysyi
kädessänsä neien käsi.
Vihdoin hiljaa aivan kysyi:
»Olenhan sun ystäväsi?»
Kuiski impi: »Sun ma olen.»
Antoi suuta sulhaselle.
Tarjos sulho rintasolen:
»Milloin häitä impyelle?»
Mutta Irja katseen heitti kauas laakson vienon vesiin; taivaan valkopilvet peitti, kulki kuuhut valju esiin. Vartoi sulho vastausta, vartoi metsä, vartoi tuuli, näytti kuuhut kummastusta; mykäksi jäi immen huuli.