Eljas Iochman oli miesi, papin sälli, teini Turun, varhain tuskan valjun tiesi, tunsi suuren sydänsurun: kadotti hän Annan vienon, Hovin rouvan, Hurtan kyyhkyn, helkanurmen heinän hienon, yksinäisen rinnan nyyhkyn.
Eleli nyt taaton koissa, kappalaisen valkohapsen. Oli kodin onni poissa, painoi isää murhe lapsen. Taatto tointaan hoiti, yksin Eljas hoivaa etsi vaivaan, kera metsän ystävyksin sekä yön ja tähtitaivaan.
Niin he tyyntä eli täällä. Ohi vyöryi ajan virta, jyrissyt ei päiden päällä elon myrsky-neitten pirta; kutoi kaihon kalvas tytti, helkki hiljaa huolten niidet, joskus vaiva värähytti, soivat surun kielet viidet.
Antoi vihdoin aika armon. Versoi alta murheen mullan terälehdet toimen, tarmon, virpi kauniin viljakullan. Elpyi Eljas eloon taasen: mikä mennyt on, ei palaa. Taaton toimeen laupiaaseen miehen nuoren mieli halaa.
Korpimaiden kuokkijaksi Eljaksen on tahto vankka, viljelyksen vartiaksi siinä, miss' on salo sankka, ettei voittais hengen halla, haipuis valon viime vana, sammuis pohjantähden alla tiedon alku, Herran sana.
Paennut on piispa, poissa Turun koulut, konsistorit, vaan ei Eljaan tutkinnoissa tarpehen nyt professorit. On nyt aika Herran pelon, tutkija nyt taivaan Luoja, kova eessä koulu elon, vaiva valtakirjan suoja.
Eljas hiljaa ahkeroipi, unhoittaa jo murheen maisen. Onnen virpi vihannoipi jälleen koissa kappalaisen. Pysähtyy jo huolen pirta, vaikenee jo surun vaski. Mutta vyöryy ajan virta, roihuu kapinainen kaski.
Syöksyy ukon-jyminällä, raastaa esiin rauhaisetki: »Eljas, nouse, elämällä vain on yksi suuri hetki! Päälles papinkaulus pue— jo nyt kosto koitti kerran— astu saarnastuoliin, lue valankaava kirkkoherran!»
Kalpenevi poian poski: »Esivallan uuden kaava!» Kuohahtavi suonten koski, vuotaa verta vanha haava, herää viha, herää vaino: »Rangaistaan nyt Hurtta raaka, poistuu maasta miekan paino, juurtuu lain ja Luojan vaaka.»
Luki Eljas valankaavan, vannoi kaavan mukaan kansa, uskoi ajan uuden saavan, rikkoi vanhan vannomansa, otti esivallan uuden kesken sotaa palavata, mennen Ruotsin mahtavuuden, ennen Kaarlen kuolemata.