Mutta, kertoo kansan taru, koska ilta tyyni tuli, huoahteli korpi karu, Eljas kyyneleihin suli, kauan yössä kulki, sitten astui alle taaton katon, haastoi halki kyynelitten, vieri virsi valapaton:
»Sydän-yön ma lapsi lienen, liekuttama surun summan, tuskan tuiman myötä vienen käyden teitä elon kumman. Kunne käännyn, eksyn tieltä, minne mennen, joudun harhaan; milloin saanen miehen mieltä, miehen murheet sain jo vanhaan.
Minkä parahinta koitan, pyhintäni pyydän tässä, sen ma onnettuutta voitan, orpoutta elämässä; nyt en tiedä, mennä minne, kun on kauhu kaikkialla, eessä jyrkkä vaaran rinne, korpi kolkko vaaran alla.»
Itki isä harmaahapsi, murti häntä murhe sama: »Sydän-yön sa lienet lapsi, Ajatarten armastama, synnytetty sydänkuussa, vaahtokuussa vöihin väätty, tuuditettu tuskan puussa, itkun puusta kätky käätty.
En nyt tunne huoles hoivaa, sull' on kauhu kaikkialla, enkä tiedä tietä loivaa sulle tämän taivaan alla. Mitä teetkin, teet sa pillan, minne mennet, murhe herää; näit sa aamun, näit sa illan, milloinkaan et päivän terää.»
HOVILAN PIRTTI.
Palaa päre pankon puussa, rengit iltaruokaa haukkaa; ilta myöhä marraskuussa, ulkoisalla myrsky paukkaa. Yö kuin sysi, maa kuin noki, alastonna metsä, manner, riittehessä järvi, joki, kaljamalla kaikki tanner.
Hovilassa lämmin takka, pirtti pitkä, lautsat laajat, pinoo leipää Pirkko akka, röyhtäisevät ruoan saajat; piiat värttinätä vääntää, kyhnii uunin päällä ukko, koira pöydän alla ääntää, nukkuu orrellansa kukko.
Mutta pirtin peräpuolla, karsinassa, lasin alla, suutarin on pöytä tuolla; syltä sijaa mahtavalla. Hällä oma kynttilänsä; mestarmies on pitkä Jyrkö, rokon-arpi, nokka känsä, irstas, yksisilmä yrkö.
Muiden puheista ei piittaa, hoitaa Jyrki oman homman, väliin naskalilla viittaa, paiskaa pahasuisen komman, tuikkaa piian pakarahan; kirkaisevi tyttö kovin, tuosta rengit nauramahan, torumahan Pirkko tovin.