Helkkää ääni neien nuoren: »Jos ei sinisillat kestä kuormaa sydänsyittes vuoren, teemme toisen teräksestä, joka tulla tuskan kantaa, lemmen, kuolon virttä soivan, pitkin punapilven rantaa sulhon hurme-huppeloivan.»
Vonkui, vankui kirkon vaski, vaikeni kuin noidan loihtu. Vereen talvipäivä laski, punoitti kuin suuri soihtu. Vait on Hurtta niinkuin hauta, vait on impi niinkuin vainaa; Sallimuksen seppelrauta kumpaisenkin päätä painaa.
KUNINKAIHIN.
Kodin hirsi-hiiloksella seisoo Sipo Nevalainen talvisella tanterella; puhuu tuuli purevainen. Hämärtää jo pakkas-ilta, kolkko huokaa korpi, salo, takaisilta taivahilta nousee kuun jo valju valo.
Miettii Sipo Nevalainen: Mistä apu, armo tässä? Kuninkaalle kuuliainen olen ollut elämässä, vaan on Kaarle kauan poissa, mässää herrat, moukat täällä; kun ei kissa, näätsen, koissa, hyppii hiiret pöydän päällä.
Saapuu Hovilasta sana: »Jo nyt Sipon onni koitti! Simo Hurtta mahtavana kansan kaiken kaali, voitti. Pahalla hän kostaa pahan, hyvyydenpä hyvyydellä; sinut kutsuu Hovilahan, on hän sulle aivan hellä.»
Kohta kansliassa Hovin seisoo Sipo Nevalainen. Hurtta häntä katsoo tovin, tuumii: Tuossa alamainen, jok' ei tieltä oikealta eksy, väisty eikä horju, vaikka horjuu esivalta, maan ei vainolaista torju.
Virkkaa: »Tääll' oot ollut, luulen, esivallan vanhan suoja kauankin ja—niinkuin kuulen— kapinasta tiedon tuoja tuona turman yönä, konsa puhtaaks pantihin tää talo; tajuatko: palkintonsa ansaitsevi työsi jalo.»
Sipo vastaa vakavasti: »Sain jo aimo palkan tuosta, tuntui sydänveriin asti; täytyi talvi-yöhön juosta, koska kostomielin multa talonpoiat poltti talon; takaa korpikuusten tulta katsoin, tuumin syytä palon.»
Järkähtää jo Hurtan mieli:
»Minuako syytät siitä?»
Sipo vastaa verkka-kieli:
»Syytökset ei tässä riitä,
täytyy tuomionkin tulla.»—
Kysyy Hurtta: »Siispä kelle?»—
»Jos on syytä jollakulla…»
Sipo tuumii—»jokaiselle!»