Katsovat he toinen toistaan: Sipo, niinkuin Suomen honka, Hurtta, niinkuin salamoistaan tutaan pitkä pilvenlonka; eipä kumpaisenkaan siirry silmät eikä kasvot käänny, myös ei pilkka niihin piirry, suu ei suutu, ään' ei äänny.
Virkkaa vihdoin Hurtta: »Olet mulle hyvää tehnyt, miesi; polkuja jos mieron polet, sull' on Hovilassa liesi. Vaan jos mikä painaa mieltäs, puhu, pyydä! Mik' on minun vallassa, sen täytän. Kieltäs kirvoita, on vuoro sinun!»
Ja hän kärkevästi viittaa.— Sipo tuumii tosissansa, toisen kiirehest' ei piittaa, pyörittää vain lakkiansa. Miettii, mik' ois onnekkaisin kansakunnalle ja maalle, virkkaa viimein: »Jos ma saisin lupakirjan kuninkaalle!»
Hurtta huimat kulmat nostaa: »Sinä kuninkaihin? Miksi? Mulleko vai muille kostaa aiot mieles leppymiksi? Et nyt etsimääsi kohtaa, poiss' on kuulu kuninkaamme, neuvosherrat yksin johtaa Ruotsin sekä meidän maamme.»
Vastaa Sipo vakain mielin: »Tiedän, kuningas on poissa, vaan en silti mielinkielin heilu herrain porstuoissa. Luokse Kaarle kuninkaani pyydän, vaadin pääsyn vapaan, vuoksi armaan synnyinmaani; hänet kyllä etsin, tapaan.»
Hymähtävi Hurtta: »Mitä sanoisit, jos tapaisitki?» Sipo vitkaan vastaa: »Sitä, että kyllin kansa itki, kärsi teistä, Hovin herrat, ynnä muutkin muukalaiset; verot veitte kymmenkerrat, löitte miehet, naitte naiset!»
Jopa Hurtan muoto muuttuu, painuu kulmat synkät vakoon, jalkaa polkee hän ja suuttuu; talonpoik' ei lähde pakoon, seisoo varsin vakavana oven suussa oudon tuvan, kysyy, kun on hällä sana: »Saanko kuninkaihin luvan?»
Hulluks Hurtta luulee miehen. »Arnkil! Lupa hälle laita juosta vaikka Hornan tiehen, tulla, mennä merta, maita, Lemmon leikkiin, Hiiden pisaan, missä Turkin kuuhut hohtaa, turkitarten kilpakisaan— kunnes kuninkaan hän kohtaa!»
Arnkil lupakirjan laittaa. Vartoo Sipo varsin vakaa; saa hän kirjan, taskuun taittaa, kirja matkaturvan takaa. Hurtta hänen hommiansa seuraa, silmiss' sääli, huoli, muistuu jotain muistostansa ja hän virkkaa: »Poikas kuoli?»—
Lausui, poistui niinkuin paasi. Hurtta jälkeen tahtoo juosta: »Arnkil! Sun jos tää ois maasi, etkö ylpee oisi tuosta? Riennä jälkeen miehen moisen, hälle muiston annan armaan, näistä pistooleista toisen, takomista taaton harmaan!»