Arnkil käy ja palaa.—Astuu Hurtta askeleen ja kaksi, tuntee, kuinka silmä kastuu, virkkaa: »Suomen jumalaksi nimittäisin tuon vanhurskaan; vaan mik' oisin silloin minä, joka kaikki kaadan, murskaan? Arnkil! Siihen vastaa sinä!»
Arnkil aatkeloi: Ken tietää majurimme mietteet syvät? Saa sen päähänpistot sietää pienet, suuret, huonot, hyvät. Siedän, kestän, minkä jaksan, toki kerran kohlut kostan, kerran koron kanssa maksan, kun ma vapaan pääni nostan.
Nousee Sipon selkä: »Kuoli, kuolla jouti, kavaltaja, ellei ollut mielipuoli, järjenjuoksu hällä vaja. Turha häntä surra. Lastaan tunnustako älköön kukaan, jos hän esivaltaa vastaan nousee, tempaa muutkin mukaan!»
Vaan hän ääneen vastaa: »Oisi Affleck silloin Suomen piru, silloin täällä valtikoisi virkamies, mi suott' ei viro. Vaan on moinen ihmisrotu: huolii Jumalasta viisi eikä saatanaankaan totu— itse oisin Suomen hiisi!»
Hurtta synkin kulmakarvoin katsoo voutiansa kauan, joka sanan virkkaa harvoin, silloin raa'an niinkuin rauan. Miettii miestä, miettii maata, missä kestää kauhun kausi, vihdoin päätään nyökkää: »Saata sisään Björn ja Jessenhausi!»
KOTIKURIA.
Saapuu Jessenhaus kuin käänne, ketunnahka-turkki yllä, kaulassansa näätäpäärme; talven tarkenee hän kyllä. Vaan on toinen Björnin laatu: niinkuin kannunpohja paistaa naama, Jumalalta saatu, joskin myös hän hieman—maistaa.
Katsoo heitä Hurtta hetken, virkkaa: »Eipä jaksa päästä päähän elämänsä retken, ken ei itseänsä säästä. Jessenhausin terveys horjuu, vaatii varman virkaloman; vaivoin Tuonen työtä torjuu henki äijän hervottoman.»
Jessenhausi kauhumielin kuulee sanat Hurtan julman, selin nöyrin sekä mielin selvittää hän kokee pulman. Keskeyttää Hurtta ukon: »Kajaaniin nyt kaikoatte, lujetessa linnanlukon appelaan tien asetatte.
Olen kuullut, että appi, tulliherra Hoffrén, siellä teitä kauan kaipaa, pappi, porvaritkin murhemiellä. Mutta enin—niinkuin kuulin— vartoo vainio kaunis, nuori. Ritariks, hyi, teidät luulin, niinhän pettää ulkokuori!»